Olin fuksi ja menimme jatkoille yhden kaverin luo. Mukana oli naispuolinen ystäväni, miespuolinen opiskelukaverini ja entuudestaan tuntematon, jotenkin vähän vastenmielisen oloinen vässykkä mies. Hän kai yritti tehdä jotain tuttavuutta, mutta torjuin hänet, koska ei todella ollut minun tyyppiäni.

Joimme jatkoilla bisseä jonkun aikaa, lopulta kaikki kävivät nukkumaan. Minä yksin patjalle, ystäväni ja opiskelukaverini sängylle. Heräsin aamuyöstä siihen, kun tämä vastemielinen mies oli painautunut minuun kiinni ja tunkenut sormensa sukkahousujeni alta alapäähäni. Heti kun havahduin, mies veti kätensä pois, nousi pystyyn, otti kengät ja takkinsa ja lähti. Minäkin lähdin siitä suoraan kotiin, täynnä silmitöntä inhoa ja ahdistusta. Ahdistus ei poistunut moneen viikkoon, enkä pystynyt kertomaan tapauksesta kellekään. Jätin silloisen poikaystäväni osaksi sen takia, että ajatuskin seksistä kuvotti silloin. Tuon jälkeen en ole enää koskaan jäänyt jatkoille yöksi. Sitä ennen en edes osannut pelätä, että joku voisi olla näin epäinhimillinen ja tehdä niin hirveän teon.

Kerroin tästä parhaalle ystävälleni ehkä noin vuoden päästä. Oli helpottavaa itkeä sitä paskaa pois. Kymmenessä vuodessa en ole kertonut tästä tähän mennessä muuta kuin läheisimmille ystävilleni, enkä iki maailmassa kirjoittaisi tätä minnekään Facebook-statukseen. Sinne olen laittanut vain ne ”perusahdistelut”, kourimiset, vastentahtoisten törkyjuttujen kuuntelemiset sun muut.

Yhtä asiaa olen miettinyt ja surrut: Elokuvissa ja saduissa paha saa aina palkkansa. Olemme tottuneet siihen, että tarinan lopussa tulee katharsis, jolloin väärin tehneet joutuvat maksamaan. Sen sijaan näissä seksuaalisen väkivallan tapauksissa tuntuu, ettei tekijä joudu miltei koskaan vastuuseen teoistaan. Pystyisin tuonkin ällöttävän paskapään nimen selvittämään luultavasti yhdellä puhelinsoitolla (oli niin vähäpätöinen idiootti, etten koskaan painanut sitä mieleeni), mutta mitä sitten tekisin sillä? En mitään. Luultavasti tuo tyyppi ei edes enää muista, mitä hän on minulle tehnyt – mutta minä muistan. Muistan koko loppu elämäni. Raiskaajat, seksuaaliset hyväksikäyttäjät ja väkivallantekijät tuntuvat melkein aina pääsevän kuin koira veräjästä. Niin tämä kulttuuri toimii ja niin meidän poliisi sekä oikeuslaitos tuntuu toimivan.

Ei enää. Ei jumalauta enää. Nyt nämä tyypit pitää saada vastuuseen. Nyt otetaan se häpeä pois uhreilta ja kaadetaan se niiden päälle, kenelle se kuuluu.