Ensi tunne #metoo -päivityksen fb:ssä nähtyäni oli häpeä. Piti tsekata, kuinka monella kaverilla oli päivitys seinällään ennen kuin uskalsin laittaa omalle: Me too.

Muutaman päivän päästä #metoo-manifestissa Sergelin torilla (asun Tukholmassa) naiset ja tytöt kertoivat lavalla mikrofoniin kaikelle kansalle, kuinka heitä oli häiritty, loukattu, ahdisteltu ja raiskattu ja kuinka he olivat saaneet tarpeekseen alistamisesta ja nöyryytyksistä.

Itkin kuunnellessani manifestissä puhuneiden naisten kertomaa. He olivat saaneet tarpeekseen ja jakoivat nyt urheasti omat tarinansa. Niin monta nöyryytystä naisen elämässä. Kymmenien, satojen vuosien ajalta. Päivitin fb:ssä: Häpeä niille kenelle se kuuluu!

Olen iloinen, että #metoo-liike on saanut alkunsa minun elinaikanani. Vielä parempi olisi ollut jos tätä keskustelua olisi käyty jo silloin, kun olin lapsi, teini, nuori aikuinen. Jos olisi käyty, olisi meillä 10-11 vuotiailla tytöillä suomalaisessa pikkukylässä ollut mahdollisuus nostaa äläkkä, ja meitä olisi kuultu. Ala-asteen miespuolinen opettajamme olisi saanut kenkää!

Ope, joka kommentoi meidän tyttöjen rintojen kokoa ja muotoja ja joka jumppatunneille vaatteita vaihtaessamme jatkuvasti punkesi pukuhuoneeseen. Estimme telkeämällä oven korkeushyppypatjalla ja uhkasimme lyödä pesäpallomailalla. Ope valitsi myös joka luokalta suosikkitytön, jota rääkkäsi suosionosoituksillaan.

Jos keskustelua seksuaalisesta ahdistelusta olisi käyty julkisesti, niin ehkä ne nuoret miehet, joiden vakiokysymys oli: ”Onko totta, että kaikki naiset haluaa tulla raiskatuksi?” olisivat aika päivää tajunneet, että EI, ei tosiaankaan, nuoret tytöt eivät unelmoi joutuvansa seksuaalisen väkivallan uhriksi.

Olisin myös ilmoittanut poliisille minua huomattavasti vanhemmasta kaupungin palveluksessa olleesta kesätyöpomosta. Hän ehdotteli seksiä 19-vuotiaalle kahden kesken pimiössä filmiä kehittäessä hengitellen raskaasti korvan juuressa. Tällä pomolla oli myös ambitioita valokuvauksessa ja hän halusi, että poseeraisin alasti työpaikan studiossa töiden jälkeen.

Myös se Savonlinnan ja Juvan väliä sahanneen, meitä liftariryttöjä kyytiin metsästäneen itsetyydyttäjän olisimme voineet ilmoittaa ja saattaa vastuuseen.

Kuten vielä sen lukiossa vierailevan neliviiskymppisen miesopettajan, jolle oli ihan ok hakea seksiseuraa itseään yli puolta nuoremmista oppilaistaan, minun luokkatovereistani.

Näiden kahden #metoo -kuukauden aikana olen ehtinyt käydä mielessäni läpi ylläolevat tapaukset sekä nimittelyt, huorittelut, peräänhuutamiset, kourimiset, rintoihin tuijottelut, käpälöinnit, kiinnipitämiset, vihjailevat/rasvaiset puheet, ehdottelut, uhkaukset, mitätöinnit, lavatanssien erektiotaan reiteen hinkkaavat kavaljeerit, pusikoissa kyttäävät masturboijat, irstaat käsimerkit ja eleet, väkisin suutelut.
Omien kokemusten lisäksi pintaan ovat pulpahtaneet myös ystävien kokemukset ahdistelusta ja seksuaalisesta väkivallasta.

On ollut vapauttavaa puhua aiheesta ääneen kotona, ystäväpiirissä, töissä ja julkisesti.

Enää en tunne voimakasta häpeää (vain pientä, jonka aion kyllä työstää pois!), vaan pikemminkin ihmetystä, siitä miksi minun ja muidenkin naisten pitäisi hävetä hävyttömästi käyttäytyvien miesten tekoja? Ja olla hiljaa?

Kirjoitan tämän tekstin, sillä en halua, että tyttäreni joutuu minun ikäpolveni naisten tapaan hyväksymään naisia sortavia rakenteita. En halua, että hän joutuu miettimään minkälaisia strategioita on paras ottaa käyttöön piireissä, joissa sinulle naisena on varattu se riistan rooli.

No more!