Olin 12-vuotias ja odotin äidin kanssa Kouvolan rautatieasemalla isosiskon junaa saapuvaksi. Asemahallissa ei ollut paljoa ihmisiä, mutta joitain kuitenkin meidän lisäksi. Mun viereen istui mies. Ei siinä sen kummempaa, istuskeli vain. Kohta hän kuitenkin nousi, meni asemahallin keskelle vähän jonkun kasvin varjoon ja alkoi runkata.

Minä olin tietysti ihmeissäni kun en oikein tajunnut mitä hän siellä puuhaa. Äiti kielsi katsomasta, mutta jäimme kuitenkin aloillemme istumaan. Aina kun vilkaisin sinne päin mies tuijotti suoraan minuun. Pian hän tuli valmiiksi tai mitä lie ja tuli taas istumaan viereeni, vähän lähemmäs kuin aiemmin. Silloin vasta äiti totesi että mennään käymään ulkona.

Varmaan äitikin lamaantui tilanteesta, niinkuin näissä usein käy. Lamaantumiselle ei mitään voi, mutta toivon ettei meistä kukaan ole niin hyvätapainen, että yrittää sivuuttaa törkeydet katsomalla toiseen suuntaan tai sulkemalla korvat.