Ja ne muut…

Se ranskalainen au pair -perheen isä, jolla oli tapana kotiin tultuaan riisua vaatteensa ympäri taloa ja kävellä alasti suihkuun.

Se entinen ranskalainen kesäheila yli kymmenen vuoden takaa, joka ei usko EI:tä ja kielloistani huolimatta yhä soittelee puolen yön jälkeen esitelläkseen suunnitelmiaan yhteiselämästä – puhelin soi yhä, vaikken ole pariin vuoteen enää vastannut.

Se kerran kyydin tarjonnut autokuski, joka kiristi oikean puhelinnumeroni ja soitteli sen jälkeen monen vuoden ajan yllättävinä kellonaikoina.

Ne tyypit autossa, jotka hiljaisella kadulla lähtivät seuraamaan, ajoivat hitaasti vieressä usean korttelin matkan ja huutelivat ikkunasta ”hei tyttö, tss tss”.

Ne noin viisi nuorta miestä, jotka nauraen piirittivät minut kadulla, aivan ranskalaisen pikkukaupungin keskustassa, kello oli ehkä kahdeksan illalla. Olin 21, minua ei naurattanut. Pääsin nopeasti pois, paniikki ennätti silti nousta.

Se treffiseuralainen, joka ei tajunnut sanatonta eikä sanallista viestintää, ja kerta kiellon päälle -tyyppisesti änkesi iholle. Treffit jäivät siihen yhteen kertaan, puhelin soi seuraavana päivänä parikymmentä kertaa. Nykyään kaverin kämppis, en käy kylässä, keksin tekosyitä.

Kaikki ne junan käytävällä ees taas seilaavat humalikot, joita täytyy aktiivisesti välttää katsomasta, etteivät saa päähänsä tunkea seuraan.

Se kaverin talon porttikongissa vilautellut itsensäpaljastaja.

Se nelikymppinen mies, joka pitkän matkan bussissa istui toisella puolen käytävää ja masturboi.