Kun olin kuusivuotias, ystäväni ja minut houkutteli mukaansa tuiki tuntematon mies, joka pyysi koskemaan itseensä. Sen enempää en muista, varmaan aivot pyrkivät suojelemaan itseään. Muistan vain, että seuraavaksi vanhempani löysivät minut kuljeksimasta, kaveri oli varmaan kertonut äidilleen heti kotiin tultuaan, joka oli luultavasti sitten soittanut vanhemmilleni. Ainoa tästä seurannut asia oli, että vanhempani huusivat minulle tuntemattoman matkaan lähtemisestä. Siis kuusivuotiaalle, jonka itse antoivat kävellä ympäri kaupunkia yksinään. Eli ainoa mitä koskaan sain vanhemmiltani asiasta oli heti perään syyllistämistä tapahtuneesta – ei mitään keskustelua tämän päivän jälkeen, ei ammattiapua, ei mitään.

Nyt vasta 20 vuotta myöhemmin olen terapian myötä tajunnut etten jättänyt kertomatta tapahtumasta ensimmäisenä kymmenenä vuotena tai traumatisoitunut voimakkaasti tai kärsi paskasta itsetunnosta ensisijaisesti itse tapahtuman vuoksi. Kyllä rajojeni yli käveltiin ja se sekoitti paljolti koko kasvukokemukseni. Mutta itse vanhempieni tapa hoitaa ja ennen muuta olla hoitamatta asiaa on se, joka saa minut yhä nyt vastoin parempaa tietoani häpeämään. Koska yhä jossain päässäni aina siitä lähtien olen ollut huono ja tyhmä, koska lähdin mukaan. Eikä ympäröivä yhteiskunta millään tasolla kiistä vaan pikemminkin tukee tämmöistä tulkintaa, oli tilanne ollut mikä tahansa, aina olisit muka voinut tehdä jotain toisin.