Jouduin noin 18-vuotiaana Turun Rautatiepuiston puhelinkopissa raiskausyrityksen kohteeksi. Olin soittamassa isää hakemaan yhdeksan aikaan illalla, ja yhtäkkiä koppiin tuli minulle taysin vieras ruskeaan vakosametti-blazeriin pukeutunut ja viinalle haiseva keski-ikäinen mies.

Olen onnekseni hyvin pahansisuinen kun yksityisyyttani loukataan, enkä muista mitä tein, mutta kaveri jäi puhelinkoppiin housut kintuissa.

Olin pyyhkinyt tapahtuman mielestäni, ehkä häpeän, ehkä sen iljettävyyden vuoksi, kunnes muistin sen kun juttelin ystäväni kanssa joitain vuosia sitten oikeudessa olleesta tapauksesta, jota uhri ei ollut muistanut aikaisemmin. Kaverini ihmetteli miten on mahdollista, ettei tuollaista muista ja tekee rikosilmoituksen vasta neljän vuoden kuluttua. Vastasin hanelle, etta onhan se mahdollista, koska suojelemme itseämme ikäviltä tapahtumilta. Siinä samassa kokemani vyöryi mieleeni ja sanoin hänelle, etta muistin juuri 30 vuotta sitten itseeni kohdistuneen tapahtuman.

Olen lukenut aika järkyttyneenä näitä tarinoita. Inhottava on myös ollut seurata sitä väheksyntää, mikä #metoo-viestien kirjoittaminen on aiheuttanut. Osa on ollut leikkiä, jota en ole ymmärtänyt. En ole kuulemma itse osannut toimia oikein. Ja näin puhevat sekä miehet, että naiset. Minusta olisi tärkeä puuttua sekä väärään käytökseen että myös oppia keinoja puuttua ja selvitä tilanteista.