Ekat muistoni seksuaalisesta häirinnästä on koulun iltapäiväkerhosta ekaluokkalaisena. Ip:n ohjaaja oli todella ällö tyyppi, jota kaikki tytöt vältteli, koska pussaili tyttöjä suulle. Pojat vain naureskeli tälle ja lällätteli tytöille, joita oli pussattu.

Myöhemmin alakouluajoilta muistan, kun kavereiden kanssa soiteltiin johonkin linjoille, en edes muista millä nimellä niitä kutsuttiin, missä voi keskustella muiden kanssa isommalla porukalla. Siellä oli myös joku ällö aikuinen mies, joka alkoi puhumaan rivoja meille, vaikka tiesi meidän olevan alaikäisiä.

Yläkoululaisena seksuaalinen häirintä koulussa oli lähes päivittäistä, eikä se opettajia pahemmin kiinnostanut. Lääppimistä ja puristelua. Sitä piti vain sietää. Myöhemmin sama jatkui diskoissa, bileissä, baari-illoissa asteen verran aggressiivisempana. Mä en oikein ikinä tiennyt, miten suhtautua tähän, kun ei sitä ikinä missään opetettu. Usein poikien kourimiseen itse reagoin jähmettymällä ja vaan odotin, että se on ohi. Syytin aina itseäni, että olin varmaan itse pukeutumisellani tai jotenkin muuten provosoinut asian ja olin syyllinen tapahtuneeseen, kuten myös siihen, etten tehnyt tai sanonut mitään. Osin se johtui myös pelosta, että jos huudan, työnnän pois tai sanon ei, tapahtuu jotain vielä pahempaa.

Saatan nykyään vielä aikuisenakin tuntea kuristavaa tunnetta kurkussa kävellessäni mies/poikajoukon ohi kaupungilla ja vaistomaisesti nopeutan askellustani ja tarkkailen lähteekö joku perään.