Traumataustani vuoksi hakeuduin vertaistukiryhmään, jossa sovellettiin AA:stakin tuttua 12 askeleen periaatetta.

Ensimmäisellä kerralla ryhmässä puhuminen oli hyvin vapauttavaa. Eräs miespuolinen ryhmäläinen ehdotti tapaamista ryhmän ulkopuolella, minkä arvelin olevan normaalia tukihenkilötoimintaa, niin ainakin kaikissa amerikkalaisissa leffoissa tehdään.

Sovimme siis menevämme kahville, jossa minulla olisi mahdollisuus jakaa hänen kanssaan traumaattisia kokemuksiani. Minun ehkä olisi pitänyt tunnistaa jo ryhmässä kyseisen miehen puheet siitä, että ryhmässä on joskus aiemmin tapahtunut joitain väärinkäsityksiä ja että hänestä saattaa liikkua joitain pahoja puheita. Nyt minulla oli kuitenkin tarve luottaa ja uskoa ihmisistä parasta.

Kahvilassa mies ehdotti, että voisimme siirtyä hänen luokseen, missä hän toki keittää kahvin ja voimme puhua rauhassa, niin etteivät ulkopuoliset vahingossa kuule. Ajatus säikäytti minua hieman, mutta edelleen halusin uskoa, ettei tässä ole mitään kummallista.

Hänen luonaan sain kahvia ja puhua, kyllä. Lamaannuin siinä vaiheessa kun hänen kätensä liukui ympärilleni. Oli järkytys myös huomata, että hän piti itsestään selvänä, että olisin täysillä mukana ja tajuaisin tilanteen, että muuten en olisi hänen luokseen suostunut tulemaan. Tunsin häpeää, että olin ollut niin idiootti. Jälkikäteen tajusin miehen toimineen niin sulavasti, että kyseessä ei ehkä ollut ensimmäinen kerta.

Traumojensa äärelle saapuvat ihmiset ovat haavoittuvaisessa asemassa ja helposti johdateltavissa, ja voi olla, että hän itse näki itsensä hyväntekijänä. Lisäksi tilanne oli hankala, koska hän oli ryhmäläinen vertaisryhmässä, ja minulla oli niin ollen vaitiolovelvollisuus hänen asioistaan sekä hänen ryhmään kuulumisestaan. Yleensä osaan puolustaa itseäni ahdistelulta, mutta näköjään jos raja ylitetään vaivihkaa ja ovelasti ja tilanne pääsee jo liian pitkälle, on vaikea saada enää aktivoitumaan ”Taistele tai pakene”-reaktiota. En saanut mitään itsestäni irti sanallisesti enkä toiminnankaan tasolla.

Olen lukenut tästä asiasta – ilmeisesti silloin aivot vajoavat erittäin alkukantaiseen tilaan, ”Leiki kuollutta”, koska se on konsti millä voi pelastaa edes henkensä. Tämä on syy, miksi erittäin usein raiskauksen uhrit eivät vastustele selkeästi. He eivät kykene. Se oli ensimmäinen kerta kun tunsin tällaisen täydellisen lamaantumisen.

Tuossa tilanteessa sain jotenkin kamppailtua itseni ajoissa toimintakykyiseksi. En muista minkä tekosyyn keksin (minulla oli tarve saada tilanne näyttämään sosiaalisesti kummallekin mahdollisimman vähän nololta!), mutta hakeuduin ovelle ja totesin että minä lähden nyt kun bussi lähtee, pujahdin ulos ja pakenin. Hän yritti soittaa useita kertoja tapahtuman jälkeen, mutta en vastannut, enkä mennyt enää vertaisryhmään. Minun oli tarkoitus purkaa traumojani, ei hankkia niitä lisää.

Pitkään vaikenin asiasta sen vaitiolovelvollisuuden varjolla, sitten kerroin sosiaalialalla toimivalle ystävälleni. Hän sanoi, että kyllä väärinkäytöksistä saa kertoa. Hän ehdotti myös, että minun olisi hyvä ilmoittaa asiasta eteenpäin, mutta siihen en yksinkertaisesti kyennyt, enkä kykene vieläkään.

Toinen ystävä, jolle puhuin, ei ymmärtänyt asiaa aivan yhtä hyvin – hänen mielestään minun sinkkuna pitäisi olla iloinen siitä, että viehätysvoima on yhä tallella ja tämähän on lupaava merkki, jos tahdon itselleni poikaystävän.

Molemmat näistä ystävistä olivat miespuolisia, mutta heillä oli keskenään aika erilainen asenne. On valtava kynnys jakaa tämä tarina tässä ryhmässä, edes nimettömänä, kuitenkin koen että tämän on tärkeää tulla kuulluksi. Olen sittemmin päässyt kuntouttavaan psykoterapiaan. Ja ei – en ole löytänyt poikaystävää, lupaavista merkeistä huolimatta…