Tämä syksy on ollut tosi raskas, kun on terapiassa joutunut repimään kaikki vanhat haavat auki, eikä jaksa tehdä juuri mitään. On kuin iho ja kaikki suojakuoret olisi revitty irti.

Mietin pitkään myös mitä jakaa, koska jaettavaa olisi niin paljon (niin kuin niin monilla muillakin): se kun vaaleissa ehdolla ollessa toisen ehdokkaan tukiryhmäläinen laittaa tarkkaan kuvailtuja seksiehdotuksia kännissä; se kun kaupassa töissä ollessa kassalla käynyt asiakas tulee istumaan metrossa vastapäätä ja tunkee kättään reidellesi; se kun tuntematon tyyppi ensi juttelee mukavia, mutta sitten tunkee mukaasi ja pihatielläsi yrittää pakottaa ottamaan suihin. Mutta se mikä “helppous” näissä tapahtumissa oli, on se että vaikka ne ahdistivat ja ahdistavat, niin niitä en häpeä. Se, mistä nyt kirjoitan ei pitäisi hävettää, sen olen jo kymmenen vuotta ymmärtänyt ettei tapahtumassa mikään ollut syytäni, järjellä tiedän sen. Mutta silti se yhä jollain tasolla hävettää.

Kun olin kuusivuotias, niin ystäväni ja minut houkutteli mukaansa tuiki tuntematon mies, joka pyysi koskemaan itseensä. Sen enempää en muista, varmaan aivot pyrkivät suojelemaan itseään. Muistan vain, että seuraavaksi vanhempani löysivät minut kuljeksimasta, kaveri oli varmaan kertonut äidilleen heti kotiin tultuaan, joka oli luultavasti sitten soittanut vanhemmilleni. Ainoa tästä seurannut asia oli, että vanhempani huusivat minulle tuntemattoman matkaan lähtemisestä. Siis kuusivuotiaalle, jonka itse antoivat kävellä ympäri kaupunkia yksinään. Eli ainoa mitä koskaan sain vanhemmiltani asiasta oli heti perään syyllistämistä tapahtuneesta – ei mitään keskustelua tämän päivän jälkeen, ei ammattiapua, ei mitään.

Nyt vasta 20 vuotta myöhemmin olen terapian myötä tajunnut etten jättänyt kertomatta tapahtumasta ensimmäisenä kymmenenä vuotena tai traumatisoitunut voimakkaasti tai kärsi paskasta itsetunnosta ensisijaisesti itse tapahtuman vuoksi. Kyllä rajojeni yli käveltiin ja se sekoitti paljolti koko kasvukokemukseni. Mutta itse vanhempieni tapa hoitaa ja ennen muuta olla hoitamatta asiaa on se, joka saa minut yhä nyt vastoin parempaa tietoani häpeämään. Koska yhä jossain päässäni aina siitä lähtien olen ollut huono ja tyhmä, koska lähdin mukaan. Eikä ympäröivä yhteiskunta millään tasolla kiistä vaan pikemminkin tukee tämmöistä tulkintaa, oli tilanne ollut mikä tahansa, aina olisit muka voinut tehdä jotain toisin.