-Lähtekää tytöt mukaani, niin ostan teille karkkia tuosta lähikioskilta.

Silloin, noin 5-vuotiaan silmäni, arvioivat miehen noin 45-vuotiaaksi. Hän oli ilmestynyt kotikerrostalomme pihalle, ja hymyili meille lempeästi. Olimme minua vuotta nuoremman naapurin tytön – parhaan ystäväni – kanssa polkemassa polkupyörillä kotipihalla, enkä muista mistä hän siihen ilmestyi.
Itse olin sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut, hyväntuulinen ja -uskoinen lapsi. Enkä siis ollut kohdannut (vielä) sitä pahuutta, mitä maailma voi karmeimmillan tarjoilla. Eikä siitä kai vielä oltu (ainakaan näköjään tarpeeksi) varoiteltu, koska muistan ihmetelleeni ystäväni reaktiota poistua nopeasti paikalta. Tottakaihan minä nyt sedän kanssa karkkiostoksille lähden!

– Juu, minun pitää vain viedä polkupyörä sisälle kotiin, jooko? kysyin kiltiltä sedältä, peläten että peruu tarjouksensa, ja jään ilman makeisia.
– Toki, viedään vaan hän vastasi.

Asuimme kerrostalon ensimmäisessä kerroksessa, joten alta aikayksikön olimme jo kotioveni takana. Soitin ovikelloa, koska minulla ei vielä tuohon aikaan ollut omaa kotiavainta.

-Äiti, otatko pyöräni sisälle, niin lähden sedän kanssa kioskille ostamaan karkkia ilmoitin äidilleni kun avasi oven. Seuraavaksi muistan vain, kuinka äitini, rauhallisuuden perikuva, suorastaan riuhtaisee minut käsivarresta sisälle, samassä rytäkässä mukana tulee polkupyörä ja kotiovi läimähtää kiinni. Jään ensin suu auki tuijottamaan äitiä, että mitä ihmettä, ja sitten tulee itku.

-Älä äiti laita ovea kiinni, nyt se setä lähtee, enkä saa karkkia! En muista enää tarkalleen mitä äitini minulle tuossa tilanteessa vastasi, jotain kai siitä, kuinka tuntemattomien matkaan ei lähdetä, mutta olin todennäköisesti jo niin itkupotkuraivareissa, etten tajunnut muuta, kun että jäin ilman karkkia. Muistan vain suuren pettymyksen tunteen, ja äidin suuttumuksen.

Tämä muisto nousi pintaan monen, monen vuoden jälkeen taas uudestaan, lukiessani teidän muiden kokemuksia. Yhä edelleen muistan miehen kasvot, kuinka lempeiltä ne mielestäni näytti, ja sen pettymyksen tunteen kun jäin ilman karkkia.
Mutta vasta monta, monta vuotta myöhemmin, tajusin, miltä olin ilmeisesti säästynyt. Mitä olisi käynyt, ellen olisi keksinyt että pitääpäs ensin viedä pyörä kotiin? Ja oliko niin, että mies kuvitteli, että siellä kotona ei ole ketään, tai että pyörän palautus tapahtuu kenenkään (vanhempani) huomaamatta, kun lähti mukaani? Mitähän mielessään kävi kun soitinkin ovikelloa, enkä käyttänyt avainta – olisiko kenties pitänyt luikkia jo siinä vaiheessa pakoon? Tai viimeistään luulisi siinä vaiheessa poistuneen takavasemmalle kun ilmoitukseni (lähden sedän kanssa karkkiostoksille) jälkeen, äitini ilme oli – no paremman ilmaisun puutteessa – suorastaan murhaava. Ei, sinne hän oven taakse jäi, nuolemaan näppejään. Poistui kai yhtä pettyneenä kuin minäkin. Mutta ihan eri syystä.

Puistattaa (lievä ilmaisu) ajatuskin siitä mitä olisi voinut tapahtua. Ilman äitiäni tämä tapaus olisi voinut päättyä huomattavasti huonommin. Olen jo niin monesti kiittänyt äitiäni, niin monesta asiasta, mutta pitää taas muistaa seuraavan kerran kun nähdään, rutistaa häntä lujaa ja kertoa kuinka rakastan. Kuinka hän on elämäni suurimpia sankareita. Vaikkei kaikelta ole pystynytkään minua (eikä itseään) suojelemaan, niin silti, hän on aina siinä. Opastamassa, kuuntelemassa, lohduttamassa. Äitinä 💗

Toivottavasti pystyn omalle 3-vuotiaalle tytölleni olemaan edes puoliksi sen, mitä hän on ollut minulle.
Lopuksi haluan vielä kiittää kaikkia teitä rohkeita kanssasisaria, jotka olette jakaneet tarinanne tänne. Olen voinut ihan kirjaimellisesti pahoin lukiessani tarinoitanne, ja omiakin, tukahdetuksi luultuja tunteita ja haavoja on repeytynyt taas auki. Vaikkakin tulen kipeimmät muistoni jakamaan kanssanne anonyymisti, tiedän, että en ole enää yksin. Että meitä on monta, liiankin monta, jotka tuntevat samoin, vähättelevät itseään ja/tai kokemaansa, häpeävät. Ei enää. Tällä kertaa en ole enää hiljaa. Kerään rohkeuteni, vedän keuhkot täyteen ilmaa, nostan leukani ylös ja huudan kanssanne. ❤️💪