Vihdoinkin naisilla on ääni. Mä olen luihin asti kyllästynyt siihen vähättelemiseen, syyllistämiseen ja mansplainingiin mitä olen vuosien aikana miespuolisilta tuttaviltani kuullut yritettyäni kertoa suomalaisesta ahdistelukulttuurista. ”Noi on yksittäistapauksia, ei mun kaveripiirissä vaan, sä varmaan vähän liioittelet, älä oo noin herkkä, ne on ulkomaalaisia, olisit tyytyväinen kun saat huomiota”. FML, Fuck My Life.

Tässä oma kontribuutioni kevyemmästä päästä. Ihan hirveitä asioita täältä joutunut lukemaan. Mä oon ylpeä meistä kaikista.
16 – 17 vuotiaana töihin kävellessä uusi, seitsemänpaikkainen perheauto kierteli hiljaa takanani ja toistuvasti ohitseni useamman korttelin matkan. Ajattelin kuskin olevan eksynyt ja käännyin kysymään tarvitseeko hän apua. Auton ratissa kolme-nelikymppinen hyvin pukeutunut isä-mies katseli minua ja runkkasi. Jäädyin hetkeksi mikä vieläkin harmittaa, auto ehti kaasuttaa pois ehjänä. Kiehuin raivosta monta päivää.

Yhdessä ensimmäisistä työpaikoissani oli yleisesti tiedetty salaisuus työntekijöiden keskuudessa, että keski-ikäisellä perheellisellä esimiehellä oli tapana kouria nuoria tyttöjä iltatapahtumissa. Ahdistelun ja vaikenemisen kulttuuri on syvällä, kun kymmenet työntekijät eivät edes kollektiivisesti uskalla/osaa/käsitä kertoa asiasta eteenpäin. Sen sijaan uusia tyttöjä varoitettiin kuiskaillen ja ketään ei jätetty yksin esimiehen seuraan. Muistan edelleen elävästi hetken kun tunsin esimmäisen kerran hänen kätensä pakarallani. Huurteiset silmälasit ja raskaan hengityksen. Mut vedettiin pois ja hän siirtyi seuraavaan. Minä pääsin helpolla, kaduttaa erittäin paljon, etten avannut suutani. Moni muiden kokema pahempi asia olisi ollut vältettävissä. Enää en ole hiljaa.

Lukemattomat setämiehien perseenpuristelut nuorena baarissa. Mikä *ittu siinä on että nuorten ihmisten itsemääräämisoikeutta saa talloa? Nuoret naiset on setämiehien silmissä epävarmempaa ts. helpompaa riistaa? Opettelin lyömään. Vanhemmiten tuntemattomien kouriminen on vähentynyt. Pitäsi varmaan harmittaa ”ku en saa huomioo”.

Roomassa edustavan näköinen keski-ikäinen businessmies hieroi ruuhabussissa erektiotaan mun reiteen. Olin 19. Haukoin henkeä pari minuuttia ennen kuin uskoin asian ja löin miestä kyynärpäällä kylkeen. Lopetti. En päässyt liikkumaan enkä kehdannut katsoa miestä silmiin. Odotin omalle pysäkille.

Mies runkkasi ruotsinlaivan aulassa ja katsoi mua silmiin. Olin jo päässyt eroon häpeästä. Tuijotin takaisin ja hän lopetti. Valtataisteluista ei peräännytä.

”Kaverin” erektio selkää vasten herätessä jatkoilla.

Juostut matkat pimeässä puhelin kourassa.

Miehen käsi mun jalkovälissä kesken mun tanssin. Naurua ja finkku ku mä huudan sille. Nykyään, 10 vuotta myöhemmin, me istutaan välillä vastakkain lasten harratusten takia ja edelleen se on mulle se kusipää kourija. Pakko avaa suu, vaikka ei se mitään muistakaan.

Tunnetun muusikon kieli kurkussa täysin yllättäen ja kutsumatta, koska hän haluaa tehdä ystäväni mustasukkaiseksi. Hei kiitti, mä halusinkin olla sun valtavan egon ja pienen sielun kostokappale. Mä oon objekti, never mind me.

Valtataistelut työelämässä. Pitää saada tyttö punastumaan. Nussitko pomoasi? Kaksimieliset vitsit ja limaiset huomautukset ulkonäöstä. Taksijonohinkkaukset. Yllätys kuivapanoimitaatiot työkavereiden edessä. Liian pitkät halaukset. Paskat vitsit #metoo kampanjasta. Naisten kuuluu käyttää korkkareita. Vähättely. Ikuisesti kahvinkeittäjä. Kipaseppas. Nämä pitää hoitaa hurtilla huumorilla koska muuten olet nalkuttava akka. Hyvä jätkä se olla pitää. Se on huumoria hei!

Mä oon oppinut tasapainottelemaan. Välillä paremmin, välillä huonommin. Mutta miksi meidän pitää? Miksi edelleen me naiset ”vaan ylireagoidaan”. Miksi ei voida olla kuin ihminen ihmiselle? Keneltä se on pois?