Eniten muhun on vaikuttanut 19-vuotiaana tapahtunut tapailusuhde. Ekoilla treffeillä pussailtiin puistossa. Poika laittoi käden mun housuihin. Sanoin ei, koska oltiin julkisella paikalla, enkä halunnut. Nostin käden pois, mutta se löysi tiensä takaisin toistuvasti, kunnes en jaksanut enää puuttua asiaan. Hävetti olla niin helppo ja toivoin että kukaan ei oisi nähnyt.

Tapailtiin tän tyypin kanssa koko kesä, ja mä olin siihen tosi ihastunut. Mulla oli kuitenkin samoihin aikoihin mieli maassa muista syistä, eikä ollut haluja. Usein sanoin tyypille, että haluan vain läheisyyttä, en seksiä. Poika kuitenkin aina jatkoi kiellostani huolimatta. Annoin aina hänen aina jatkaa ekan ei:n jälkeen. En ajatellut että poika tekisi mitään väärää: se vaan haluaa mua niin paljon. Koin syyllisyyttä siitä, etten ollut ”hyvä seksissä”, kun vaan makasin paikallani. Koska en halunnut seksiä. Tämän suhteen jälkeen en vuoteen uskaltanut harrastaa seksiä, koska ajattelin että suhde päättyi siihen, että olen niin huono.

Nykyään mua vaivaa se, että minä, jo silloin aktiivinen feministi, ajauduin näihin aatoksiin. Olen miettinyt miksi syyllistin itseäni. Muistoihin nousee jokaikinen ”seksikeskustelu” jonka luin teininä. Kaikissa niissä ”huono sängyssä” on se nainen, joka on lahna. Miksi on olemassa sana, joka tekee haluttomuudesta mittarin seksitaidoissa. Se sana teki minusta mielessäni syyllisen huonoon seksiin. Naisen haluttomuus ei kerro hänen seksitaidoistaan, vaan siitä, ettei seksiä tulisi harrastaa.

Jätkät, jotka ei suostu käyttämään kumia ja kysyvät jälkeenpäin ”onko sulla muuten ehkäisyä” tai pahempaa, eivät kysy edes silloin. Jätkä, joka kysy onko mulla varaa aborttiin, jos tulee semmonen tilanne. En muista tienneeni tuolloin jälkiehkäsystä.