Olin opiskeluaikanani aktiivinen ylioppilaskuntatoimija ja toimin useissa eri luottamustehtävissä opiskelijapolitiikan parissa. Ajoista on jäänyt paljon hyviä ja ihania muistoja, mutta asia, joka on omalta osaltani peruuttamattomasti myös pilannut osan muistoista, on ylioppilaskunnassa vallinnut, hiljaisesti hyväksytty seksuaalisen ahdistelun kulttuuri.

Kaikki tiesivät ahdistelukulttuurista pääsihteeri- ja puheenjohtajatasoa myöten. Asia oli yksinkertaisesti osa täysin normaalia arkea. Ahdistelukulttuuri näkyi paitsi panopuheina jatkoilla, joita höysti usein alkoholin käytön korostaminen; sitsilauluissa, joissa laulettiin fuksien kanssa seksin harrastamisesta; fyysisenä, ei-toivottuna kosketteluna ja lähentelynä juhlissa; hyvä veli -verkostona, jonka suosiollisuus ratkaisi muun muassa luottamustehtävissä jatkamisen; mutta myös vaikenemisena epäoikeudenmukaisesta käytöksestä. Kukaan ei ollut halukas osoittamaan tai näkemään epäkohtia toiminnassa, etteivät vaarantaisi omaa tulevaisuuttaan politiikan ja järjestötoiminnan parissa – kukaan ei yksinkertaisesti halunnut niskoilleen mainetta hankalana tyyppinä.

Uusia opiskelijoita ja järjestöaktiiveja varoiteltiin eräistä vanhemmista järjestötoimijoista, saalistajista, jotka lyöttäytyvät pian uuden tulokkaan seuraan, ryhtyvät mentoreiksi, tarjoavat alkoholia, tutustuttavat verkostoihinsa, ja lopputuloksena pyrkivät intiimiin kanssakäymiseen. Onnistuessaan he tekevät hienovaraisesti selväksi, että uusi tulokas on nyt korkattu ja siirtyvät seuraavaan. Ahdistelijat olivat tuttuja ihmisiä, karismaattisia ja hyvässä asemassa, kaikin puolin ns. hyviä tyyppejä, eivätkä mitään tuntemattomia sikailijoita. He tuntuivat selviävän käyttäytymisellään kuin koira veräjästä, samalla, kun seurasin useamman nuoren naisen katoamista kokonaan pois toiminnasta.

Aktiiviaikoina kohtasin ahdistelua ja sopimatonta käytöstä lukemattomissa eri tilanteissa, mutta silti yksi tapahtuma on vaikuttanut elämääni kaikkein eniten. Osallistuin erään järjestön vuosijuhlille toisen opiskelijajärjestön puheenjohtajan ominaisuudessa. Juhlat olivat hauskat ja railakkaat, kuten niin usein ennenkin. Olin tunnettu hahmo ja hyvin verkostoitunut, joten seuraavista kekkereistä oli helppoa siirtyä taas seuraaviin. Loppuillasta lyöttäydyin muutaman tutun aktiivin seuraan, ja pian tämän jälkeen minulla ei ole enää mitään muistikuvia koko illan ja yön ajalta. Sen tiedän, etten koskaan päässyt kyseisistä juhlista kotiin nukkumaan.

Aamulla herään tuntemattomassa paikassa siihen, että joku koskettelee minua intiimisti. En edelleenkään ymmärrä, missä olen, mitä tapahtuu ja olen liian tokkurassa reagoidakseni. Hetkeä myöhemmin havahdun tällä kertaa siihen, että käsi puristelee rintojani ja joku nostaa päätäni suudellakseen minua. Tässä vaiheessa kuulen, kuinka ovi avautuu ja ehkä kolme nuorta miestä astuu tilaan. He pysähtyvät hetkeksi, selvästi yllättyneinä siitä, että tilassa on joku. Yksi heistä kysyy: ”Kuka toi on?”, viitaten minuun, johon koskettelijani vastaa: ”Älkäähän nyt!” Pojat poistuvat seuraavaan tilaan ja sulkevat oven.

Tässä vaiheessa havahdun ensimmäistä kertaa tietoisemmaksi siitä, missä olen ja mitä tapahtuu. Olen edelleen juhlatilassa, makaan sohvalla, ja ahdistelijani on toinen niistä tutuista aktiiveista, joiden kanssa olen illalla viimeiseksi jutellut: minua yli 10 vuotta vanhempi mies, jota kohtaan en ole koskaan osoittanut minkäänlaista seksuaalista kiinnostusta. Selvittelen päätäni, nousen ylös, kerään tavarani, löydän takkini ja lähden kotiin.

Olen äärimmäisen häpeissäni ja ajattelen, että olen ansainnut tämän. Olin liian humalassa, liian riehakas, liian näkyvä ja nyt olen saanut nöyryytykseni. Rohkaistuttuani kerroin tapahtuneesta toisille ylioppilaskuntatoimijoille. Olisin halunnut, että joku olisi sanonut, että se, mitä tapahtui, oli väärin, ja että hän auttaa minua viemään asian eteenpäin. Sen sijaan kuulin naureskelua, kuulin tokaisun siitä, että kyseinen henkilö ”nyt vaan on sellanen”, että hän on useita kertoja jäänyt kiinni siitä, että hän koskettelee sammuneita.

Kuulin muiden kertovan vastaavista kokemuksista vähätellen ja että miten kyseinen henkilö tunnetaan omassa järjestössään lisänimellä ”tahmanäppi”. Törmäsin täydelliseen muuriin aiheen ympäriltä ja vähän kerrallaan ymmärsin olevani yksin asian kanssa. Oireilin voimakkaasti ja tunsin syvää häpeää. Yritin puolustaa muita, jotka eivät kokeneet ylioppilaskuntaa enää turvalliseksi tilaksi ja nostaa näkyviin ylioppilaskunnassa normalisoitunutta, naisvihamielistä ja myrkyllistä kulttuuria.

Lopputuloksena huomasin muuttuneeni ”hankalaksi tyypiksi”. Tiesin tietysti, mitä siitä seuraa: vähän kerrallaan minut suljettiin ulos luottamustehtävistä, ahdistelijani taas valittiin ylioppilaskunnan korkeimpiin kuuluvaan toimeen. Nykyään hän toimii merkittävässä asemassa poliittisella järjestökentällä. Yhä edelleen tunnen tapahtuneesta ahdistusta, vihaa ja ennen kaikkea voimattomuutta siitä, että kohtaloni oli täysin toisten ihmisten käsissä, enkä voinut muuttaa mitään.