Kaikenlaista ”pientä” ja ällöttävää on minullekin vuosien mittaan tapahtunut, mutta ihmettelen miten edelleen päälle kolmekymppisenä, rationaalisena ja itsenäisenä ihmisenä annan itseni vieläkin välillä uhriutua ajatellen että ei se nyt ole niin vakavaa tai tätä nyt vaan pitää sietää.

Lapsena silloisen ystäväni isä viljeli rutkasti iljettäviä rivoja vitsejä ja kaksimielisyyksiä, jotka hämmensivät ja inhottivat jo silloin. Hän kohteli ja kommentoi myös vaimoaan ja ystävääni varsin epäkunnioittavasti.

Kesällä 2017 kyseinen mies vieraili isäni talossa ja heitti kaksimielisen kysymyksen minulle tiedustelllen rivien välistä millaisesta kyrvästä pidän. Koska olimme isäni talossa hänen silmiensä alla, en halunnut aiheuttaa kohtausta nolaamalla tämän jo lähemmäs 70-vuotiaan perhetutun mutta jälkikäteen edelleen harmittaa että tuossakin annoin hänen käytökselleen hyväksyntäni ohittamalla kommentin naurahtamalla ja vaihtamalla sujuvasti puheenaihetta. Isäni välittää minusta paljon mutta varmaankaan ei pidä tällaista vakavana tai luottaa että sanavalmiina pystyn pitämään puoleni.

Samoin nyt ulkomailla reissatessani usein huomaan olevani vaikeassa tilanteessa, kun en tiedä onko miesten lähelle tuleminen, suukottelu ja koskettaminen paikalliseen kulttuuriin kuuluvaa ystävällisyyttä vai voinko pitää heidät loitommalla tai älähtää tarvittaessa. Koetan pitää mummotestin mielessä jatkossa, jos koen että eivät mummoaan tervehtisi tai koskettaisi sillä lailla niin todennäköisesti ei tarvitse minunkaan sitä sietää maasta riippumatta.

Ensimmäiset hämmentävät ja ahdistavat seksuaalisen häirinnän muistot ovat varmaankin esikoulusta, kun vuotta vanhempi poika kuvaili miten äitini varmaan lutkuttaa isäni munaa. Hän oli siis seitsemänvuotias. Isänsä tuntien sai varmaankin vain kehuja kotona asiasta.

Nyt vannon että seuraavan kerran saan suuni auki tai kämmeneni läjähtämään kun joku minuun kajoaa verbaalisesti tai fyysisesti. Suututtaa!