Olen purrut kieltäni monta kertaa tästä asiasta: seksuaalisesta häirinnästä. #metoo kampanjan vallatessa nyt some (ja hyvä niin), en kai ihmisoikeustutkijana voi enää näistä vaietakaan. Olenhan jonkin sortin feministi ja tämä on laaja ihmisoikeusongelma.

Koulu voi olla maailman paras paikka. Se on kuitenkin osalle lapsista maailman pahin paikka. Jokaisella lapsella tulee olla turvallista oppia. Minulle ja luokkalaisilleni se ei aina ollut. Kiusaaminen oli hyvinkin fyysistä: lähentelyä ja lyöntejä, joita vanhempi poika kohdisti nuorempiin tyttöihin ja poikiinkin. Meidän lasten kokemusta kiusaamisesta vähäteltiin koulussa. Kyseltiin, että ehkei kyse ollut lyönnistä vaan läpsimisestä. Kiusattujen piti halata kiusaajaa anteeksipyynnön jälkeen kohdatakseen kiusaajan taas seuraavana päivänä. Tilanne ratkesi vasta, kun yhden oppilaan vanhemmat hakivat lähestymiskieltoa kiusaajalle ja saivat sen. Siinä prosessissa usko vanhempiin vahvistui, siinä missä opettajaan ja kuraattoriin laski.

Sitten astuin työelämään. Hallinto-oikeuden tuomari, monen lapsen isä ja isoisä kopeloi humalassa oman alan tilaisuudessa minua ja muutamia muita ikäisiäni naisia. Kukaan ei puuttunut asiaan, sillä sellainenhan hän vain on. Kukaan ei tullut ajatelleeksi, että minä tai joku toinen nuorempi nainen, jota kähmittiin, saattaisi ilmoittaa esimerkiksi poliisille tai lehdistölle. Tai jos tuli ajatelleeksi, ei nähnyt vaivaa tehdä asialle jotain. Ja nämä ”kukaan” olivat melkein kaikki juristeja (ja vieläpä perus- ja ihmisoikeuksiin ja rikosoikeuteen erikoistuneita), joten tiedonpuutteesta toiminnan puute ei johtanut.

Puhuin asiasta vanhempien mentorinaisteni kanssa. He elivät seitkytluvulla nuoruuttaan, jolloin kaikkia kähmittiin kaikkialla koko ajan. Ei tämä tuomarin toiminta heitä hätkäyttänyt. Jopa hieman hätkähdin, miten jopa naiset pitivät reaktiotani ylimitoitettuna.

Tehdäänkö nyt asia selväksi? Tällaisten asioiden maton alle lakaiseminen on edesvastuutonta. Puhutaan rikosasioista. Puhutaan asioista, jotka voivat traumatisoida. Puhutaan yhteiskunnallisesta vallan väärinkäyttämisestä. Puhutaan oikeudesta ruumiilliseen itsemäärämiseen, joka on muuten perus- ja ihmisoikeus. Jos edelleen ajattelet, että moni ylireagoi, niin pysähdy hetkeksi ja mieti, mistä ajatus tulee.

Tätä mantraa hokemalla voimautin aikanaan itseni ja kirjoitin asiallisen kirjeen tuomarille, jossa selitin hänen toimintansa asiattomuuden. Sellaisen kirjeen tulee saamaan muuten muutkin vastaavaa toimintaa harjoittavat.

Toinen tuomari löytyikin sitten käräjäoikeuden esimiehistöstä. Hän tykkäsi vääntää vitsejä prostituoiduista ja seksuaalisesta häirinnästä. Usein hän totesi, että tästäkin varmaan joku taas suuttuu, mutta sanon silti. Kun hallinto-oikeuden seksuaalisesta häirinnästä uutisoitiin laajasti, vitsaili käräjäoikeuden tuomari, että ”Kollegat ovat kyselleet, olenko ollut siellä töissä. Haha, pitäisiköhän tehdä koulutus, jossa näytän naisten kokovartalokuvasta, mitkä ovat kiellettyjä alueita?”

Niin. Kolmas tuomari löytyi myös oman alan tapahtumasta. Kaksi kertaa vanhempi mies pussasi päähän ja taputti reidelle.
Kun aloitin tutkijana ja laitoin oveeni kyltin ”syrjimätön alue”, mieskollegat olivat varovaisesti tiedustelleet ohjaajaltani, että purenko? Olenko sellainen tiukkapeppufeministi? Ohjaaja oli nauranut ja vastannut, että ei pure.

En purekaan, en. Mutta jonkin sortin feminismiä näinä aikoina on pakko harjoittaa, jotta maailma tulisi siltäkin osalta pikkuhiljaa tasa-arvoisemmaksi. Siihen tarvitaan aktiivisia toimenpiteitä. Syyllisyyttä ja vähättelyä ei pitäisi joutua kantamaan ne, joita vastaan on tehty väärin, vaan ne, jotka väärin ovat tehneet. Ja tilanteisiin pitää puuttua, yhdessä.

Joten tämä on julkinen lupaus.
Minä lupaan puuttua, jos näen, että jonkun ruumiillista itsemäärämisoikeutta loukataan.
Minä lupaan, etten vähättele kenenkään kokemuksia.
Minä lupaan.