Aloitin pianotunnit viisivuotiaana ja oli heti selvää, että musiikki on suurin rakkauteni ja vapauteni. Keski-ikäinen, puolalainen miesopettaja omi minut tähtioppilaakseen pian ensimmäisen oppilaskonserttini jälkeen. Hän oli maineikas hahmo pienessä merilappilaisessa kaupungissa ja vanhempani olivat ylpeitä, että hän huoli minut oppilaakseen.

Kasvoin tämän miehen opetuksessa pikkutytöstä teinitytöksi ja myöhemmin nuoreksi naiseksi. Soittotunnit olivat täynnä epämukavaa koskettelua, lähentelyä ja seksualisoivan ilmapiirin täyttämiä pelon hetkiä, ulkonäön kehumista ja erilaisia pakottamisia. Purin hammasta, enkä kertonut kenellekään, koska lapsen logiikalla pelkäsin, että tämä hieno opettaja kieltäytyy opettamasta minua eikä minusta sitten voi koskaan enää tulla artistia. Opin jo nuorena mallin, jossa miehen haluja täytyy miellyttää, mikäli haluaa saada jotain itselleen tärkeää – tässä tapauksessa oppia soittamaan ja kasvaa kutsumusammattiinsa.

Koska opettaja oli todella narsistinen hahmo ja pahoinpiteli muun muassa omaa vaimoaan työpaikalla lasten katseiden alla, hänen annettiin toimia mielivaltaisesti. Naispuolinen musiikkikoulun rehtori ei uskaltanut puuttua mihinkään. Kaikki aikuiset ja kasvattajat ympärilläni näyttivät hyväksyvän mallin, jossa uhkaavaa mieshenkilöä täytyy miellyttää ja uhraukset täytyy vain hyväksyä. Laulaminen oli tärkein musiikkiterapiani ja rakas sivuaine, mutta opetuksessa oli käytävä salaa. En voinut koskaan esiintyä julkisesti, ettei tämä luvaton harrastukseni tulisi ilmi. Meni pitkään, ennen kuin tajusin, että minulla on oikeus käyttää ääntäni. Ja että elämäntehtäväni on muun muassa siitä puhuminen. Siksi kirjoitan tätäkin tekstiä. Emme voi muuttaa menneisyyttämme mutta tulevaisuuden voimme muuttaa.

Seksuaalisen häirinnän ja nöyryytyksen lisäksi musiikillisten lahjojeni mitätöinti onnistui hetkellisesti täysin. Jäin lopulta kiinni salassa otetuista laulutunneista eikä opettajani tervehtinyt perhettäni enää koskaan. Hän ei sanonut sanaakaan valmistujaistilaisuudessani ja jäin vaille minkäänlaista hyväksyntää tältä auktoriteetiltani. Valmistuin musiikkikoulusta ja ilmoitin, etten enää koskaan soita pianoa enkä laula, kipu oli liian kova. Seuraavana vuonna luin uutisista, että opettajani oli vihdoin irtisanottu seksuaalisen häirinnän ja alaikäiseen oppilaaseen kohdistuneen ahdistelun vuoksi. Perheessäni vaiettiin senkin jälkeen eikä kukaan koskaan kysynyt, olenko minäkin saanut tästä ilmiöstä osani.

Muun muassa pitkän terapian, häpeän työstämisen, sisuuntumisen, naistutkimukseen keskittyvän akateemisen tutkinnon, kokonaisvaltaisen parantumisen ja henkisen matkanteon jälkeen julkaisin esikoissinkkuni pari viikkoa sitten. Se kertoo tästä matkasta ja tunteiden työstämisen tärkeydestä. Toivottavasti kukaan ei pahastu, että jaan linkin YleX:n artikkeliin tämän tekstin alle, koska toivon, että mahdollisimman moni samoja asioita kokenut voisi mahdollisesti saada tästä mun omasta ”healing mantrastani” uuden voimalaulun, joka voisi antaa voimia matkalla kohti emotionaalista vapautta. Näistä asioista on puhuttava ääneen, jotta maailma voi muuttua. Olen päättänyt olla palveluksessa, sekä musiikintekijänä että äänitorvena. En mieti enää sekuntiakaan, onko se sallittua tai pahastuuko joku. Sisäinen turva on rakentunut. Lopuksi ote laulun lyriikoista, lähetän niiden myötä sisua ja rakkautta teille kaikille:

Nothing can wash you off, shame still remains
but I will undress it like the stories you told me.
Layer by layer I peel, reveal and I feel,
your fingerprints don’t define who I can be
bruises will fade and like a sunray
I’ll find my way trough the concrete.

https://yle.fi/ylex/uutiset/ylex_nosteessa_esittelyssa_irene_joka_haluaisi_sinkkunsa_soimaan_metoo_-teemaiseen_elokuvaan/3-9963549