Joku täällä (#memyös-ryhmässä) kaipaili vertaistarinaa seksuaalisesta ja henkisestä väkivallasta avioliitossa. Mä voin kertoa hieman omista kokemuksistani, vaikka kymmentä vuotta onkin vaikea tiivistää yhteen FB-tarinaan. Vaikka olenkin nykyään arkielämässä suhteellisen avoin kaikesta kokemastani, on piirit Suomessa sen verran pienet, että päätin kertoa asiasta nimettömänä. Haluan ensisijaisesti suojella itseäni, en entistä miestäni.

Henkistä väkivaltaa on vaikea tunnistaa, sillä se alkaa vähitellen ja siitä tulee osa ”normaalia” arkea. Siihen ei osaa tarttua, koska se ei koskaan ole yksi teko tai tapahtuma. Henkisen väkivallan lisäksi omassa suhteessani oli taloudellista väkivaltaa. Entinen mieheni oli todella hyvä manipuloimaan ja valehtelemaan, se oli elänyt suurimman osan elämästään väkivaltaisen alkoholisti-isänsä kasvattamana. Kotona se oli usein hyvin impulsiivinen, pakkomielteinen ja omistushaluinen, muiden kanssa todella hauska ja seurallinen. Näin sen kotona esiintyvän epävarmuuden hylkäämisen pelkona, mutta kun ajattelen asiaa näin jälkikäteen, varoitusmerkkejä miehen väkivaltaisuudesta oli kyllä jo silloin. Alussa meidän suhde oli aika normaali. Kun me oltiin oltu yhdessä kolme vuotta, mies halusi välttämättä hankkia omistusasunnon. Opiskelijana olisin vielä halunnut odottaa, mutta se sai lopulta puhuttua mut ympäri. Parin vuoden sisään hankittiin siis yhteinen asuntolaina, alettiin työskentelemään samassa yrityksessä, mentiin naimisiin ja hankittiin kaksi koiraa. Reilu kymmenen vuotta sitten pankin mielestä oli vielä ok suositella pariskunnille vapaata käyttöoikeutta toisten tileihin. Olin tietämättäni loukussa. Mies oli vastuussa palkanmaksusta ja tilipäivänä siirsi aina suurimaan osan palkastani omalle tililleen. Se kyttäsi ja piti kirjaa kaikesta tekemisestäni ja oli sitä mieltä, että mulla oli vakavia mielenterveydellisiä ongelmia.

Alkoi vähittäinen kavereista etäännyttäminen, menetin parhaan ystäväni. Näihin aikoihin kuviin astui myös epäsäännöllinen valvottaminen, pahimmillaan se kesti viiteen asti aamulla. Aloin kärsimään unettomuudesta, jonka syytä en kuitenkaan yhdistänyt valvottamiseen. Koskaan se ei kuitenkaan huoritellut tai haukkunut mua toisten ihmisten läsnä ollessa. Vuosien kuluessa ei enää riittänyt, että riidan lopettaakseni menin sohvalle nukkumaan, vaan mies saattoi seurata mua kädet nyrkissä vierashuoneeseen ja jouduin sulkemaan oven, ettei se tulisi perässä. Tilanteen lauettua se puhui lapsuudestaan ja siitä, kuinka se sitten jossain vaiheessa haluaa oppia rauhoittumaan. Puhuttiin muutamia kertoja myös terapeutille menosta, mutta aina se arki kiersi sitä samaa kehää. Tosi pitkään ajattelin, että mä pärjään, jos vaan osaan ennakoida. Ajattelin, että tunnistan sen hetken, kun väkivalta muuttuu fyysiseksi.

Seksissäkin rajat venyi vuosien aikana. Kerran mies tuli yöllä kotiin työmatkalta, kun olin jo syvässä unessa. Muistan, kuinka heräsin aktiin ja siihen, kun se nosteli mun löysiä jalkoja olkapäilleen.

Ja sitten tuli kesä 2011. Mies, mä, mun sisko ja meidän yhteinen lapsuudenkaveri mentiin festareille. Siellä me törmättiin lapsuudenkaverini vanhaan ystävään. En ollut tavannut tyyppiä 15 vuoteen, sitten lukioaikojen. Tervehdittiin ja lyhyesti vaihdettiin kuulumisia, esittelin sille myös mieheni. Mieheni alkoi tuijottaa ja näyttää todella kireältä, joten lopetin juttelun nopeasti. Mustasukkaisena se alkoi yleensä vittuilla muille miehille. Muistan, kuinka ajattelin, että olin kerrankin osannut käyttäytyä oikein ja ehkäistä nolon konfliktin, mutta jotain oli toisin. Mies, joka oli yleensä varsin puhelias, muuttui hiljaiseksi eikä puhunut juuri lainkaan koko loppu päivänä. Pistin tämän merkille, mutta olin itse liian hyvällä tuulella, ajatellakseni siitä mitään vakavaa. Tultiin festareilta kotiin ja mentiin nukkumaan. Makasin sängyllä vatsallani, kädet tyynyn alla, oikea poski tyynyllä, kasvot seinään päin. Alasti, niin kuin mulla oli siihen aikaan tapana kesäisin nukkua. Mies makasi omalla puolellaan ja yritin jutella mukavia ennen nukahtamista. Se oli edelleen hiljainen ja etäinen, mutta vähän ajan päästä kysyi multa kolme kysymystä: oliko sulla ja sillä tyypillä joskus suhde? Oliksä koskaan rakastunu siihen? Olisitko sä toivonut, että teillä olis ollut jotain? Kaikkiin vastasin ei, en ollut edes tuntenut tyyppiä kovin hyvin. Ja tän tilanteen jälkeen mun muistikuvat on aika hatarat. Mies oli kaikessa hiljaisuudessa siinä vieressä laittanut itseään valmiiksi, siis ottanut yöpöydällä olleesta laatikosta kondomin ja laittanut sen päälle niin hiljaa, etten ollut kuullut sitä. Se oli yhtäkkiä mun päällä ja painoi mua sängynpohjaa vasten ja kuiskasi mun korvaan ”Haluisiksä, että se vitun ”X” olis tässä nussimassa sua? Haluisiksä, että sen kyrpä olis sun sisällä?” ja mä lamaannuin siinä tilanteessa ihan täysin. En pystynyt liikkumaan enkä puhumaan. Mulla ei oo koko aktista juuri mitään muistikuvia, tunsin ainoastaan sen, kuinka mä avauduin uudestaan ja uudestaan kun se työntyi mun sisälle. Muistan, kuinka mä kelasin sitä, kuinka fyysisesti suojaton nainen on. Vaikka mun jalat oli tikkusuorana ja makasin vatsallani, jotenkin se silti oli löytänyt tiensä mun sisälle. Hommansa hoidettuaan mies käänsi kylkeä ja kävi nukkumaan. Aamulla havahduin kylmänhikisenä. Se istui mun vierelle, otti mun olkapäästä kiinni ja sanoi ”Se nyt vaan oli sellainen huono vitsi” ja meni keittämään kahvia. Istuin hetken sängynlaidalla, vedin syvään henkeä, ravistelin itseäni ja menin valmistamaan mun siskolle aamupalaa niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Oltiin yhdessä vielä puolitoista vuotta, en muista siitä ajasta paljoakaan, olin usvassa. Seksi ei tuntunut miltään, inhosin itseäni ja miestäni, olo tuntui irralliselta.

Puolisen vuotta festaritapahtuman jälkeen olin juonut baarissa hieman liikaa. Kotiin tullessani harrastettiin seksiä, tai minä siis sammuin, eikä mies välittänyt käyttää ehkäisyä. Seuraavat kuukautiset oli kolme viikkoa myöhässä ja sain ensimmäisen ison ahdistuskohtaukseni ajatellessani, että olin raskaana. Onneksi en ollut. Sen jälkeen mies saattoi haastaa riitaa jo pelkästään siitä, että olin hänen mielestään katsonut häntä väärin ja tuomitsevasti, vaikka olin vain vilkaissut siihen suuntaan. Mies myös uhkaili. Kertoi, kuinka se aikoi tuhota mut, jos edes ajattelen avioeroa. Että se haastaa mut oikeuteen, vie koirat, asunnon, järjestää velkavankeuteen ja kostaa mulle niin, etten selviä siitä koskaan.

Liitto loppui siihen, kun halusin viettää joulun yksin vanhempien luona. Tulin kotiin ja aamuyöstä baarista tullessaan mies kertoi, että sillä on toinen nainen. Tajusin, että tässä on mun ainoa mahdollisuus lähteä, sosiaalisesti hyväksyttävä syy ottaa avioero. Soitin seuraavana päivänä vanhemmilleni, pyysin lainaa vuokraan ja viiden päivän päästä olin muuttanut pois. Tätini oli onneksi töissä lakitoimistossa ja saneli mulle eroprosessin aikana, mitä vastata miehen tekstareihin. Yksin en olisi jaksanut tapella. Myöhemmin mies sanoi mulle, ettei koskaan uskonut, että lähtisin.

Muuton jälkeen aloin näkemään painajaisia festariyön tapahtumista. Sairastuin bulimiaan. Syytin itseäni kaikesta: siitä, että olin mennyt nukkumaan alasti, en ollut huutanut ”ei” tai vetänyt sitä turpaan. Siitä, että tuntui niin pahalta, vaikka olin vuosia harrastanut seksiä miehen kanssa… itsesyytösten kaivo oli loputon. Lopulta muutin toiselle paikkakunnalle, jotta en törmäisi eksääni, kerroin siskolleni ja ystävilleni mitä tapahtui ja vasta tästä alkoi paraneminen. Mutta ne pahimmat trauman jälkeiset oireet kesti kuitenkin kaksi ja puoli vuotta.

Miksi tästä ei sitten puhuta? Asenteet, ne asenteet. Muistan kun olin kaverini kolmekymppisillä ja humalassa se kertoi meille, kuinka yksi sen tuttu oli avautunut sille miehensä väkivaltaisuudesta. Nainen oli kertonut nukkuvansa sängyssä väärin päin, pää jalkopäässä, koska sen mies oli niin käskenyt. Mies nöyryytti naista. Kaikki nauroi sille jutulle ja pilkkasi sitä naista: ”Mikä lapatossu!” ”Vitun idiootti, kun ei lähde!” Istuin hiljaa vieressä ja mietin, että mä oon just se nainen, koska mullakin oli tapana nukkua sängyssä väärinpäin.

Mikä sitten auttaa? Se, että joku sanoo, että sä oot kokenut väkivaltaa, eikä se ole sun syysi. Sain apua Naisten Linjalta, siellä ihanan ystävällinen naisääni kertoi traumanjälkeisestä stressihäiriöstä ja dissosisaatiosta ja sanoi, ettei tarinani ole mitenkään epätyypillinen. Asetin itselleni tavoitteen. Aamun ensimmäinen tehtäväni oli katsoa itseäni peilistä ja lausua itselleni ääneen mieheni lauseet. Siedätin itseni. Ajattelin, että ei vittu, mä en lannistu. Opettelen puhumaan tästä ilman, että joka kerta murrun pieniksi palasiksi. Päästän irti häpeästä. Annan itselleni luvan tuntea vihaa. Luin ylisukupolvisesta väkivallasta, raiskaustilastoista, persoonallisuushäiriöistä ja siitä mitä on gaslighting. Täytin pääni tiedolla. Ja joka kerta kun epäilin sitä, oliko mulla oikeus olla niin paskana tapahtumasta, kuvittelin millainen ihmisten reaktio olisi, jos roolit olisivat olleet toisin päin. Jos mä olisin työntynyt mieheni sisään siinä tilanteessa, pitäisikö kukaan sitä ”huonona vitsinä”. Ei todellakaan pitäisi.

Haluan, että kaikki täältä apua ja helpotusta etsivät naiset tietävät: viimeisimpien tutkimusten mukaan jopa 70% uhreista lamaantuu kohdatessaan seksuaalista väkivaltaa. Et ole ainoa. Reaktiosi ei ole oma vikasi, eikä johdu heikkoudestasi. Ihminen, joka käyttää tilannetta hyväkseen, on sairas ja vastuussa kaikesta siitä, mitä sinulle tekee.