Tarina lienee mitä tavallisin: ensikohtaaminen itsensäpaljastajan kanssa. Olin 8- tai 9-vuotias. Kävelin yksinäni koulusta kotiin ja oikaisin polkua pitkin. Kyseessä oli leveä ja paljon käytetty polku, joka kulki pienessä metsikössä aivan kerrostalojen lähistöllä. Reitti oli eräs normaaleista koulureiteistämme, niin minulle kuin monelle muullekin lähistöllä asuvalle lapselle.Polulla kohtasin lipevän oloisen miehen, joka alkoi puhua minulle. Ensiksi mies tarjosi karkkia. Vaikka en muista kenenkään varoittaneen minua tällaisesta, tajusin heti, että tilanteessa oli jotain pielessä. Sanoin, että minulla ei ole karkkipäivä, ja jatkoin kävelyäni. Mies alkoi kävellä perässäni ja puhella. En muista, mitä hän sanoi: yritin vastailla säyseästi, katsoa eteenpäin ja kulkea mahdollisimman nopeasti. Mies seurasi kannoillani.Jossain vaiheessa mies kysyi, osaanko kävellä takaperin. Vastasin: ”Joo.” Mies käski minun näyttää, miten kävelisin takaperin. En uskaltanut olla tottelematta, joten käännyin ja lähdin kävelemään takaperin. Puristin kuitenkin silmäni tiukasti kiinni, koska olin peloissani. Toisaalta tajusin, jo että mies nimenomaan halusi minun katsovan itseään. En kuitenkaan vieläkään ymmärtänyt, mitä mies tahtoi minun näkevän, koska en ollut aikaisemmin kohdannut itsensäpaljastajaa.Viimein mies käski minun avata silmäni ja kävellä takaperin häntä katsoen. Taaskaan en uskaltanut olla tottelematta, joten avasin silmäni ja katsoin miestä päin. Näin hänen vehkeensä ulkona housuista. Käännyin ja viimeinkin rohkenin pinkaista pakoon. Mies pysähtyi, jäi hoitamaan hommansa loppuun ja nauraa hohotti perääni.Vaikka tapahtuma oli itsessäänkin iljettävä, ehkä oudoimman tunteen jätti sen selvitteleminen kotosalla. Kerroin kotona heti tapahtuneesta ja äitini soitti poliisille. Äitini oli vihainen: ymmärsin, että pääasiassa hän oli vihainen itsensäpaljastajalle, mutta osa vihaisuudesta tuntui kohdistuvan minuunkin. (Isäni en muista reagoineen asiaan millään tavalla.)Kun kerroin tarkemmin, missä olin paljastelijan tavannut, sekä äitini että (tuolloin melkein aikuinen) isosiskoni syyllistivät minua siitä, että olin kävellyt yksinäni polulla. Kukaan ei kuitenkaan ollut koskaan kieltänyt minua kävelemästä asuinalueeni poluilla. Poluillahan kävelivät kaikki muutkin, myös omat perheenjäseneni. Alue oli sen verran uusi, että kaikkialle ei edes päässyt muuten kuin polkuja pitkin, tai muutoin olisi pitänyt kiertää usean kilometrin mittaisia lenkkejä autotiellä.

Tapahtuneesta jäi syyllinen ja ristiriitainen olo:a) Tiesin nyt, että en olisi saanutkaan kävellä yksinäni metsäpolulla. Uskoin siis olleeni tapahtuneeseen jollakin tavalla syyllinen, vaikka kukaan ei ollut minua poluilla kävelystä koskaan kieltänyt.b) Olin myös oivaltanut sen, että metsäpolut eivät tulevaisuudessakaan ole minulle turvallisia. Toisaalta asuinalueellani kuljettiin yleisesti polkuja pitkin, joten äkkiä suuri osa aiemmasta reviiristäni oli turvatonta.c) Tästä huolimatta äitini ja siskoni eivät antaneet minulle käytännön neuvoja sen suhteen, missä voisin jatkossa liikkua. Koska tosiasiassa esimerkiksi kouluun piti mennä ainakin osan matkaa metsäpolkua pitkin, ei kukaan yrittänytkään kategorisesti kieltää minulta poluilla kulkemista. Ihan aina ei myöskään voinut kulkea kaverin kanssa.Summa summarum: olin jollakin tavalla osasyyllinen iljettävään tapahtumaan ja nyt minua pelotti kulkea asuinalueeni tavallisia reittejä pitkin, mutta käytännössä kuitenkin jouduin näitä reittejä edelleen kulkemaan. Tajusin, että jos jotain samanlaista ikävää vielä sattuisi, oma perheenikin voisi vastaisuudessakin syyllistää minua siitä, että olin itse toiminut väärällä tavalla. Jatkossa olisi siis parempi vain olla kertomatta tapahtuneesta kotona.