Olin 15-vuotias ja rippileirillä. Rippileirini vastaava ohjaaja oli tuolloin päälle 30-vuotias mies. Hän oli kovin tuttavallinen leirin alusta alkaen ja muun muassa halaili paljon. Pidin miehen käytöstä aluksi outona. Pian kuitenkin totuin, tutustuin ja aloin luottaa häneen.Kesäleirillä yövyttiin maastossa. Yhtenä yönä leirinuotiolla mies tarjoili muilta salaa minulle alkoholia teen sekaan. Se nousi päähän. Tulin hilpeäksi ja istuin lopulta miehen sylissä. Seuraavana aamuna olin hämmennyksissä. Muistan, kuinka mies piti leiriohjelmaan kuuluvan esityksen ihmisoikeuksista. Siinä hän puhui miehen ja naisen oikeudesta osoittaa toisilleen pyyteetöntä rakkautta. “Mäkin voin osoittaa sua kohtaan pyytetöntä rakkautta”, hän sanoi minulle jälkeenpäin. Myöhemmin leirin aikana hän vitsiin verhoten sanoi olevansa “palavasti rakastunut” ja tallensi numeroni puhelimeensa sanoen, että “liian usein kävelee mielenkiintoisten ihmisten ohi”.

Olin hämmentynyt mutta myös imarreltu.Tapasin häntä leirin jälkeen. Ensimmäisellä kerralla hän tuli kotiini. Hänellä oli jälleen mukanaan alkoholia. Pian hän kosketteli minua paidan alta ja halusi seksiä. Minä en halunnut. Sanojani hakien kerroin hänelle, etten halua naida, johon mies vastasi, ettei hän “nai vaan rakastelee”. Miehellä oli jo tuolloin kumppani, nainen, jonka kanssa hän meni myöhemmin naimisiin ja perusti perheen. Silti hän piti yhteyttä ja tapaili vapaa-ajallaan teinityttöjä, lisäkseni myös muita leiriläisiä, jonkinlaisen ”setäystävyyden” varjolla.Tapasimme uudelleen, milloin milläkin varjolla. Tavatessamme hän suuteli, kähmi ja kerran tyydytti itsensä käteeni. Tapaamisissa olin usein vaikeana. En halunnut seksiä ja lopulta en halunnut mitään kosketusta, ja kerroin sen hänelle. Hän antoi ymmärtää, ettei häntä kiinnosta muu – “Saanko edes suudella sinua?” tai ”Sitten meidän ei kannata tavata”.

Koko syksyn voin huonosti ja olin ahdistunut. Äiti toivoi, että puhuisin, mutten osannut tai halunnut kertoa tapahtumista. Mies myös arvosteli ja nimitteli äitiäni. Kokemuksistani kerroin ainoastaan samanikäiselle ystävälleni ja päiväkirjalleni. Onneksi kirjoitin päiväkirjaa, se on auttanut minua myöhemmin muistamaan. Ajattelin, että olen itsekäs ja estynyt, jollain tapaa viallinen, kun en halunnut seksiä. Loppusyksystä tein päätöksen, etten tapaisi miestä enää. Päätöksen tehtyäni olo helpottui ja elämä sai iloisempiakin sävyjä. Parin vuoden kuluttua leiristä minulle paljastui, että hänellä oli ollut samankaltainen suhde toiseen tyttöön leiriltä. Silloin kykenin jo puhumaan. Vanhemmat saivat tietää. Tieto meni myös leirin järjestäjille.

Aika ja etäisyys auttoivat ymmärtämään tilanteen epätasapainon ja vääryyden: kuinka nuori ja hankalassa tilanteessa olin ollut. Ymmärsin, että kokemani ahdistus oli myös suojannut minua. Sen tilalle tuli viha ja suuttumus miestä kohtaan.Melkein 15 vuotta myöhemmin kirkon piirissä tapahtuneet seksuaaliset hyväksikäytöt olivat mediassa esillä. Silloin tein ilmoituksen poliisille. Poliisille tekemäni ilmoitus ei kuitenkaan edennyt, koska rikosoikeudellinen vastuu (10 vuotta) oli ehtinyt vanhentua. Minulle selvisi, että mies työskenteli seurakunnassa ja valmisteli tulevaa rippikoululeiriä ja “hengellistä mentorointia” yksinäisille opiskelijoille.

Enää hän ei työskentele kirkon piirissä.Mies ei koskaan osoittanut minulle katumusta tai ollut pahoillaan tapahtuneesta, vaikka hänellä olisi ollut siihen monta tilaisuutta. Hänen täytyi asemassaan tietää, miten väärin hänen tekonsa olivat. Hän yksin myös tietää, kuinka monta nuorta ihmistä hän on manipuloinut ja hyväksikäyttänyt vuosien mittaan.Vaikka tapahtumista on kulunut nyt jo 20 vuotta, muistan edelleen häpeän tunteen. Kuitenkin olen oivaltanut, että vain muistamalla voin päästä eroon ahdistavista ajatuksista. Myös ystäväni ja lähipiirini muistaa ja olen saanut tukea. Muistelemalla ja kirjoittamalla olen saanut muistoni järjestykseen ja voinut ajatuksissani asettua myös sen 15-vuotiaan rinnalle, joka aikanaan joutui painostavaan tilanteeseen eikä osannut puhua.

En siedä tekopyhyyttä ja tunnen vieläkin vihaa, jos huomaan hänen esiintyvän korkeamoraalisena tai vastuullisena hyväntekijänä esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Raivostuttaa myös, miksei leiripappi aikanaan puuttunut miehen käytökseen. Leirillä yksi isosista (nuori hänkin) kehotti minua kerran leirin aikana olemaan “varovainen”, – jotain hän oli siis nähnyt ja tiesi. En kuitenkaan ymmärtänyt, mitä olisi pitänyt varoa, miksi ja miten. Kuinka olisin voinutkaan? Olin 15 ja rippileirillä!

Toivon, että nykyaikana herkkyys huomata väärinkäytöksiä ja kyky puhua ja puuttua niihin olisi vahvempaa. Tämä kampanja antakoot meille sanoja ja rohkeutta! <3