Olen 13- tai 14-vuotias junassa matkalla koulusta kotiin. Jo asemalaiturilla seuraani lyöttäytyy noin kolmikymppinen englantia puhuva mies, joka alkaa tivata nimeäni. Valehtelen nimeni, kun mies istuu viereeni junan penkille. Hän kehuu kauniiksi ja kysyy puhelinnumeroani ja kotiosoitettani. Inttää useita kertoja, vaikka sanon selvästi ja monta kertaa, että en kerro tuntemattomille kumpaakaan. Hän alkaa arvuutella asemaa, jolla jään pois. Kieltäydyn sanomasta sitäkään ja haen katseellani apua. Olen ahdistunut, vaikea uskoa, että kukaan ei huomaa. Paikalla on useita aikuisia, mutta kaikki tuijottavat ulos ikkunasta. Lopulta jään pois heti seuraavalla asemalla, jossa juoksen asemarakennuksessa olevaan kauppaan. Annan monen junan mennä ohi ennen kuin uskallan mennä takaisin laiturille. Mietin, mitä tapahtuisi, jos mies seuraisi minua kotiin.

Samankaltainen tilanne toistuu vielä kaksi kertaa, aina eri paikassa, tekijänä aina minua selvästi vanhempi mies. Ainahan sitä saa kysyä, sanotaan. Ei saa. En voi kuvitella yhtään sellaista tilannetta, jossa olisi ok, että selvästi vanhempi tuntematon mies kysyy, jankuttaa lapselta hänen kotiosoitettaan ja puhelinnumeroaan. Olisit sanonut selvästi ei, sanotaan. Niin sanoinkin. Sanoin monta kertaa ei, en kerro, en halua sanoa, ei ole sinun asiasi. Mutta se ei auttanut – ei silloin, eikä monessa tilanteessa sen jälkeen.

Olisiko parempi opettaa, että ihan kaikkea ei saa kysyä, ehdotella, tivata? Että pitää uskoa kieltoa, kunnioittaa toisen rajoja, kuunnella kun toinen sanoo ei? Että pitää ymmärtää lopettaa silloin, kun joku on silminnähden ahdistunut, vetäytyy poispäin, jähmettyy paikoilleen? Yhteiskuntamme kyseenalaistaa ja vähättelee ahdisteltuja ja väkivaltaa kokeneita naisia ja tyttöjä. Eikös aina saa kysyä? Läpällä ja kännissä? Sanoitko varmasti ei? Vastustelitko? Olisit lähtenyt pois, et olisi mennyt sinne. Miksi joit niin paljon? Et sä nyt niin traumatisoituneelta vaikuta. Haluan sanoa vain yhden asian: Siskot, se ei ollut meidän syymme.