Olin joitain vuosia sitten Australiassa viettämässä välivuotta opettajakoulusta. Kävelin kadulla ja ohitin kolmen pojan skeittaavan joukon. He olivat maksimissaan kymmenen ikäisiä. Ohittaessani heitä joku heistä huusi kovaan ääneen: ”I wanna fuck you!!” Silmäni meinasivat pullistua päästä ja jatkoin mieleni pahoittaneena kävelyä pari metriä, kunnes kaikki päässäni risteilevät ajatukset asettuivat uomiinsa. Käännyin kannoillani ja menin poikien luo ja pyysin toistamaan mitä he juuri minulle huusivat. Hiljaseks veti. Kysyin, tietävätkö he mitä sanomansa tarkoitti. Vaikeaa kiemurtelua. Selitin, että tuollainen ihmisille huutelu, etenkin tytöille ja naisille, on loukkaavaa ja tuntuu pahalta. Ja että haluan että he pyytävät minulta anteeksi, eivätkä enää ikinä huutele tuommoisia. He pyysivät anteeksi. Millaista lie on heidän käytöksensä tänä päivänä, vaikea sanoa, mutta ainakaan huutelua ei ole ohitettu ”jokapäiväisenä perushäiriköintinä”. En tiedä toiminko täysin oikein kasvatuksellisesta näkökulmasta, mutta ainakin tein jotain.

Suomalaisessa koululuokassa kakkosluokkalainen poika kailotti myös joskus, että on miehen kunnia lyödä naista. Moni hörötti ajatukselle hyväksyen. Pysäytin tilanteen siihen paikkaan ja tein selväksi, että miehen kunnia on kylläkin puolustaa ja suojella naisia ja aivan kaikkia. Toivottavasti he muistaisivat tämän hetken yhtä hyvin kuin minä.

Niin että mistä tällaiset ajatukset pääsevät pikkulastenkin päähän? Selvästi ympärövä kulttuuri viljelee ituja tällaiseen huuteluun. Minusta se on kertakaikkisen kamalaa. Voitaisko me kaikki olla se vastareaktio tälle ja kasvattaa ihmisiä oikeanlaiseen toimintaan pienestä pitäen? Ei vasta sitten kun ollaan käräjillä.

(Minulla olisi monta tarinaa myös tilanteista joissa en osannut toimia, joihin liittyy aikuiset ihmiset, mutta jaan mieluummin tämän itseäni jollain tavalla voimaannuttavan tarinan. Monet täällä jakavat kipeimpiä tarinoitaan, kaikki tsemppi ja tuki teille!)