Häpeä – sitä mä tunnen aina, kun ajattelen omia kokemuksiani seksuaalisesta häirinnästä. Ikään kuin se olisi mun oma syy, että tulin häirityksi, mitäs olin varomaton. Ensimmäisen kerran koin seksuaalista häirintää ollessani 19-vuotias hotellisiivooja. Työpaikan tapoihin kuului että jokainen hotellihuone siistitään päivittäin ellei asiakas toisin toivo. Yleensä pyrittiin siistimään huone asiakkaan ollessa poissa, mutta joskus oli välttämätöntä tehdä se myös asiakkaan ollessa läsnä. Sinä päivänä olin lähtenyt kiireellä töihin ja unisena unohtanut rintaliivit kotiin. Työasuun kuului housut ja t-paita, jonka alle viritin tiukkaa toppia antamaan tukea. Työpäivän aikana asiakas, keski-ikäinen naimisissa oleva mies tuli pyytämään siivousta vaimonsa poistuttua ulos. Tein työtä käskettynä, ja siirryin hotellihuoneeseen. Mies tuli perässäni, sulki hotellihuoneen oven ja ahdisti minut seinää vasten ja halasi kovaa ja kopeloi ja sopersi jotain ”ystävystymisestä”. Hätäännyin ja rimpuilin eikä mies olisi halunnut päästää minua irti. Sain itseni riuhtaistua, juoksin ulos ja rupesin itkemään hysteerisenä.

Miespuolinen työkaveri näki hätäni ja kannusti kertomaan esimiehelle. Kyseinen asiakas sai sittemmin porttikiellon. Ja silti minä edelleenkin, lähes kymmenen vuotta myöhemmin mietin että syyhän oli täysin minun. Provosoin pukeutumisellani, vaikka pussimaiset kirkkaanpunaiset työvaatteet oli niin kaukana provokaatiosta kuin olla ja saattaa. Rintojen olemassaolo ei ole pääsylippu koskettelemiselle, ja silti mieleni väittää että se tilanne olisi ollut ennaltaehkäistettävissä. Koska niin vahvasti on häpeän leima meihin naisiin iskostunut.