Ehkä ensimmäinen häirintäkokemukseni tapahtui yläasteella, luultavasti vuonna 2000 ollessani kahdeksannella luokalla. Luokallani oli poika, joka häiritsi toistuvasti luokan tyttöjä. En tosin muista varmasti, olivatko kaikki häirinnän kohteina vai kohdistuiko häirintä pääosin luokan epäsuosituimpiin oppilaisiin, minuun ja ystävääni. Poika puristi minua takapuolesta ruotsin tunnilla, tunki ennen tuntia kylkeen kiinni, näytti paljaan takapuolensa minulle koulumatkalla ja tiedusteli toiselta luokan pojalta, haluaisiko tämä nuolla pilluani.

En koe, että tämän luokkatoverin harjoittama ahdistelu olisi pahimpia ahdistelukokemuksiani. En kokenut samanlaista uhkaa, vääryyttä ja kuvotusta, mitä vastaava toiminta minussa nykyään aiheuttaa. Jälkikäteen minua vaivaa tapauksessa kuitenkin se, miten yläasteajan yleinen ilmapiiri ja oma ajatteluni kannustivat lakaisemaan asian maton alle pojan haastamisen sijaan. Silloin uhriuden myöntäminen ja asian ottaminen käsittelyyn tuntui liian vaikealta. Koin, että minun olisi pitänyt olla kovempi ja kykenevä ottamaan tyynesti loukkauksia vastaan ja antamaan takaisin samalla mitalla.

En ole ikinä kyennyt siihen, enkä enää aikuisena sellaista toivokaan.

Muistan muun muassa, että suljin silmäni tilanteessa, jossa hän paljasti itsensä koulumatkalla. Reaktio oli automaattinen, ja silloin häpesin sitä, koska olisin halunnut olla niin kuin teko ei olisi hetkauttanut minua ollenkaan. Muistan myös, että joku opettaja kysyi häiritseekö kyseinen henkilö minua ja ystävääni , ja vastasimme ei. Jälkikäteen en ymmärrä miksi vastasin näin.