Olin tosin lähellä avautua kun #dammenbrister tuli ilmi mutta en saanut mitään aikaiseksi. Nyt tunnen että on viimeinen mahdollisuus, jos jotain haluan sanoa.

Ennen aikuisikää oli niitä näitä mitä en ole ikinä ääneen sanonut. Asuntolassa kun asui, suljettujen ovien takana tapahtui niille jotka alistuivat, niille jotka eivät osanneet puolustaa itseään. Niille, jotka eivät osanneet sanoa ei. Minulle.

Ekan kerran kun osasin itselleni tunnustaa että minut on raiskattu oli 18-vuotiaana. Kaverin luona, baarin jälkeen. Tämä kaveri oli tuonut baarista kotiin äijän. Harmikseni kaverini sammui ja jäin yksin tämän tyypin kanssa. Menin nukkumaan eri sänkyyn ja hetken päästä äijä ryömi sänkyyn. Kun hän huomasi etten halua, hän piti käsistä kiinni, istui päällä jotten saanut estettyä, ja hoiti hommansa. Menin shokkiin, en pystynyt huutamaan, herättämään kaveriani. En edes halunnut, häpesin. Olin silloin parisuhteessa, huonossa sellaisessa. Kun seuraavana päivänä pääsin kotiin olisin vain halunnut nukkua yksin ja itkeä. Tehdä töitä itseni kanssa enkä todellakan harrastaa seksiä. Pelkkä ajatus seksistä kuvotti. En tietenkään kertonut tapahtuneesta poikaystävälleni, sillä sehän olisi ollut pettämistä.

Meidän parisuhteessa minulla oli velvollisuus naisena. Jos mies haluaa seksiä, on velvollisuuteni antaa. Ja vaikka sanoin ei, ilta loppuisi aina seksiin. Siis AINA, joka ilta. Vuoteen mahtuu siis aika monta kertaa, kun en olisi halunnut mutta jouduin silti… Muistan itkeneeni itseni uneen joka ilta loppu ajan suhteesta. Silloin mielestäni turhaan, koska eihän se ole raiskaus jos se on oma poikaystävä, eihän? Jos minuun ei satu, jos en taistele hengestäni, eihän sitä silloin lasketa?

Olin siis tullut kotiin kaverilta. Toisen miehen raiskaamana, vaan että oma mies voi jatkaa melkeimpä samaa rataa. Piti teeskennellä poikaystävälle, että hän ei epäilisi pettämistä, ja se tietenkin tarkoitti sitä että saisin penistä vastatahtoen illalla.

Sinä talvena katosi omanarvontunto. Pala itsestä kuoli, en nähnyt itseäni muuna kuin objektina. Koska sitähän minä olin ollut, itse asiassa ihan teiniajasta asti. Sain rohkaisun erota poikaystävästä. Alkoi vuoden putki irtosuhteita. Ei mitään itsearvostusta.

Ulkomaanmatkalla heräsin aamulla hotellihuoneesta, luultavasti huumattuna, kaksi miestä, olin alasti, vaatteet kaikkialla. Luulen että parempi vaan etten tiedä mitä tapahtui. Toisella matkalla mies heitti vessan seinään ja raiskasi. Samalla reissulla jotenkin päädyin tutun, joka syttyi raiskaamisleikeistä, kanssa autoon, ei ollut mielyttävä kokemus. Hämärä muistikuva jostain reissusta kun joku vei kolmessa promillessa baarin taakse ja yritti väkisin työntää sisään. Olen huomannut että mieli sumentaa ehkä jopa poistaa ikäviä asioita. Puollustusmekanismi? Siksi tämän kirjoittaminen on vähän hankalaa, koska en pysty tarkkaan muistamaan mitä kaikkea on tapahtunut. Sitten vielä usein vahva humala päälle.

Toivon että tässä olisi kaikki, mutta ei ole. Kaikki iljettävät kommentit puuttuvat. Käpelöinnit baarissa ym ym ym… Naisena oleminen ei ole helppoa. Ei ainakaan minulle ole ollut. Odotan vieläkin päivää jolloin aloitan kaiken tämän prosessoimisen, surutyön. Toivottavasti se ei vie hautaan. Harvat ihmiset tietävät tapahtuneista, kukaan ei tiedä paljon, en edes minä tiedä kaikkea.